Analyysi, Elokuva, Musiikki, Taide

James Bond Spectre-elokuvan äänen fiilistelyä


Olin katsomassa uutta Bondia ensi-illassa Tennispalatsissa 30.10 kello 0:07. Huikea juttu, että leffa näytettiin täällä ennen kuin esimerkiksi USA:ssa. SF Film Finland oli tehnyt hyvää duunia siinä.

Hehkutan tässä postauksessa elokuvan alkukohtauksen ääntä. Fiilistelyn ymmärtämiseksi täytyy opetella ensin kaksi käsitettä: diegeettinen ja ei-diegeettinen musiikki. Diegeettinen musiikki tarkoittaa musiikkia, jonka äänilähde on elokuvan omassa maailmassa. Elokuvassa soittava bändi on tyyppiesimerkki diegeettisestä äänestä. Ei-diegeettinen ääni taas on usein ns. taustamusiikkia; musiikkia, jonka lähde ei ole paikallistettavissa elokuvan omaan maailmaan.

Spectren aloituskohtausessa Bond kävelee Día de Muertos -juhlien keskellä Mexico Cityssä. Näemme, että Bond ohittaa taustalla soittavan luurankoasuihin pukeutuneen orkesterin, jonka liikkeet ovat synkroniset musiikkiin nähden. Tämä on selvä merkki, että kyse on diegeettisestä musiikista.

Bond jatkaa matkaansa hotellihuoneeseen, josta hän poistuu ikkunan kautta. Musiikki jatkuu tässä vaiheessa edelleen yhtä voimakkaana kuin se oli Bondin kävellessä orkesterin ohitse. Musiikki ei siis enää ole puhtaasti diegeettistä, sillä normaalissa maailmassa musiikki kuuluu sekä epäselvemmin että alhaisemmalla äänentasolla äänenlähteen ollessa kauempana sen kuulijasta (tässä tapauksessa siis meistä, elokuvan katsojista).

Mitä tämä tarkoittaa? Keskimääräinen elokuvan katsoja ei todennäköisesti tiedosta asiaa näin selkeästi, osittain siksi, että häneltä puuttuvat käsitteet sen tekemiseen. Katsojan alitajunta kuitenkin huomaa tämän. Seuraus on se, että katsoja tuodaan sisälle elokuvan kontekstiin, joka on fantasia. Kyllä, Bondit ovat fantasiaelokuvia. Ne on vain puettu realistisuuden vaatteisiin. Bondit näyttävät ikään kuin sijaitsevan normaalissa maailmassa, mutta tämä “normaali maailma” ei kestä kriittistä tarkastelua. Kun Bond kävelee pitkin kattoa ja katsoja kuulee saman perkussiopainotteisen musiikin viimeisen päälle miksattuna ja masteroituna kuin Bondin kävellessä sitä soittavan orkesterin ohitse, katsojan mieli valmistetaan ottamaan vastaan myöhemmin tulevat kohtaukset, joissa normaalin maailman lait eivät päde.

En spoilaa elokuvaa niille, jotka eivät ole sitä nähneet, mutta monet varmasti tunnistavat näitä fantasiaelementtejä Bond-elokuvista. Ehkä hämmentävin on se, että kukaan ei koskaan osu Bondiin. Bond saattaa olla yksin tulitaistelussa kymmeniä vihollisia vastaan osuen itse jokaiselle laukauksella kun taas viholliset ampuvat aina millimetrin tarkasti juuri ohitse niin, että laukaukset pöllyttävät maata Bondin jalkojen juuressa. Tämä on normaali Bond-käytäntö, mutta se ei ole realistista. Bond-maailmassa se kuitenkin on totta.

Useimmat meistä eivät ihmettele tätä, sillä me tunnemme Bondin maailman. Spectren alkukohtaus kuitenkin varmistaa sen, että myös ensimmäisen Bondinsa näkevät vihitään heti alussa elokuvasarjan fantasiakontekstiin, jolloin he eivät kummastele myöhempiä tapahtumia, vaan hyväksyvät ne osana sitä maailmaa, jossa nyt ollaan.

Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon toteaa usein luennoillaan, että “elokuvantekijät ovat luontaisia psykologeja”. Itse en usko, että tämä kohtaus on rakennettu luontaisesti tai sattumalta juuri näin. Se on mietitty tarkasti välittämään juuri oikea viesti. Audiovisuaalisia tuotteita tarkastellessamme olemme jatkuvan ohjailun alaisina.

Valitettavasti en voi ymmärrettävistä syistä näyttää elokuvan alkukohtausta tässä, mutta tässä kuitenkin behind the scenes -klippi tunnelmaa luomaan. Jos et ole vielä nähnyt elokuvaa, kannattaa käydä katsomassa. Spectre on hieno päätös Daniel Craigin Bond-uralle.